Oodi animen unohdetuille sankareille
Moi.
Saatatte ehkä arvata, mikä on genreblogin huonoin puoli: Joskus ei vaan nappaa katsoa robotteja. Viime aikoina ei ole kyllä napannut katsoa oikein mitään muutakaan, mutta uusi vuosi, uudet kujeet! (Ja joku blogimiitti on taas kohta käsillä, pitää hankkia joku tekosyy juoda alkoholia fiksujen ihmisten kanssa.)
Viime kaudella alkoivat Gundam AGE ja Guilty Crown, ja tällä kaudella seuraan liittyivät Rinne no Lagrange, Aquarion LOVE-kirjoitettuna-takaperin sekä kaikkien rakastaman Gundam SEEDin teräväpiirtoversio. Robottifanin seisova pöytä, siis. Nyt onkin hyvä hetki jatkaa ajankohtaisille asioille haistattelua ja katsoa jotain, minkä missasin täysin sen ilmestyessä marraskuussa: Gundam Unicornin neljännen osan.
Harutoshi Fukuin romaanisarjaan perustuva Gundam Unicorn -OVA-sarja on viimeisin osa Yoshiyuki Tominon alkuperäisen Mobile Suit Gundamin Universal Century -jatkumoa. Se sijoittuu kolme vuotta Char’s Counterattack -elokuvan jälkeen, ja jatkaa Maan liittovaltion ja Zeonin ruhtinaskunnan jäänteiden välistä aseellista perseilyä. Tällä kertaa panoksena on Laplacen laatikko -niminen maailmanjärjestystä järisyttävä MacGuffin, jonka voi avata kärräämällä sarjan nimikkorobottia ympäri vanhojen Gundamien tapahtumapaikkoja. Kuskin paikalle tuupataan orpo nuorukainen nimeltä Banagher Links, jonka isä rakensi edellämainitun supergundamin.
Kuten aliluutnantti Riddhe Marcenasin ilmeestä voi päätellä, ei koko touhussa ole päätä eikä häntää.
Joten lähtökohta on vähän mitä on, mutta ei se ole ennenkään estänyt minua nauttimasta animesta. Kökkökin juoni on ihan OK, jos se antaa tekosyyn seurata kivoja hahmoja tekemässä jänniä juttuja. Tämän takia onkin sääli, että Gundam Unicornin hahmojen kaikki aika kuluu siihen, että he suoltavat juonenkuljetuksen kannalta tärkeää nippelitietoa (Wah! Mitä me tehdään Australiassa?) ja syvällisiä ajatuksia sodan turhuudesta sekä siitä, miten ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan ihmisiä, asuivat he sitten avaruudessa tai Maan kamaralla. Tästähän tietty Gundamissa on aina ollut kyse, mutta olisi ihan kiva, jos hahmoille annettaisiin enemmän kuin viisi minuuttia aikaa kehittyä hahmoina.
Valitettavasti formaatin ja budjetin asettamat aikarajat ovat ehdottomat, eikä asiaa auta yhtään, että noin puolet joka jaksosta omistetaan taisteleville mechoille. Niinpä kaikki pikaiset yritykset luoda hahmojen välille jännitteitä ja suhteita jäävät hutaistun oloisiksi ja pinnallisiksi, koska asioita ei vain ehditä pohjustaa tarpeeksi. On esimerkiksi hyvin hämmentävää, miten kaikki nuoret mieshahmot tuntuvat lankeavan prinsessahahmo Audreyhin noin viisi minuuttia sen jälkeen, kun he ovat pelastaneet tämän joltain sarjan kyseenalaisista sotilasjoukkioista. Koko normaali tutustumis- ja läpänheittovaihe jätetään katsojan mielikuvituksen varaan siksi aikaa, kun ruudulla räjähtelee. Loppujen lopuksi ressukat jäävät taisteluiden kurimuksessa kärsiviksi repliikkiautomaateiksi, joiden kohtalo ei ihan hirveästi liikuta minua suuntaan tai toiseen.
Asiaa ei auta se, ettei Banagherilla ole mitään käryä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Ainakin puolet sarjasta häntä kiskotaan paikasta toiseen ja syyllistetään nousemaan Unicornin ohjaamoon ja ampumaan ihmisiä. Kaveria käy sääliksi, mutta rehellisesti sanottuna toivoisin, että hän kasvattaisi pian kivekset ja alkaisi oikeasti tehdä asioita.
Gundam-päähenkilöille ehkä hieman poikkeuksellisesti Banagheria ei suuremmin kiinnosta liittovaltion ja Zeonin erot, vaan hän roikkuu ihan yhtä vastahakoisesti Maan sotilasaluksella kuin Zeonin vankinakin. Tämän seurauksena Banagherin ei suuremmin tee mieli ampua oikein kumpaakaan osapuolta, sillä kaikki ovat sotilaita tekemässä työtään. Ihan ihailtavaa, mutta myös hiukkasen hankalaa, sillä kaikki nämä sotilaat ovat juuri Banagherin Gundam MacGuffinin perässä. Välillä Unicornin meno äityy täysin Kamilleksi: Hengataan sotakoneen mukana ja vedetään ihmisiä turpaan kun ahdistus saavuttaa kriittisen massan. Sain aivan tarpeekseni tästä meiningistä jo Zeta Gundamissa, kiitos vain.
Spoilerina kuitenkin kerrottakoon, että neljännessä osassa sankarimme saa tarpeekseen ja päättää viimein kärrätä Unicornin vapaaehtoisesti juoni-checkpointtien läpi, jotta ihmisiltä loppuisivat taas joksikin aikaa syyt ampua toisiaan.
Mutta pihkat tällaisesta neiteilystä, mites se robottiväkivalta?
Tykkään.
Onhan se hienoa. Unicorniin kaadetun rahan ja työtunnit näkee viimeistään siinä vaiheessa, kun superprototyypit alkavat pilkkoa toisiaan ja paikalle sattunutta sädetykinruokaa kilon palasiksi kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvissä tulitaisteluissa. Niiden aikana katsojalla on pelkkää kivaa: Mechat näyttävät paremmilta kuin koskaan, ohjaus on napakkaa, animaatio sulavaa, CG ei pistä silmään vaikka sitä onkin aivan kaikkialla, eikä oikeastaan missään ole mokattu.
Enkä nyt halua vihjata, että rauhallisemmat kohtaukset olisivat millään mittapuulla epätyydyttäviä. Jopa hahmodesigneissa on se klassinen Gundam-fiilis: Pyöreissä nenissä ja avaruusafroissa on vain sitä jotain.Homman kruunaa Hiroyuki Sawanon eeppinen soundtrack, joka nostaa hiukset pystyyn upeudellaan.
Ja se on hyvä, sillä Unicornin pointti on häpeämätön Gundamporno, ei olla Hyvä Tarina™. Jokainen kohtaus on hyvin tarkasti räätälöity tökkimään parrakkaiden Gundamsetien nostalgiakeskuksia, mikä kieltämättä tuntuu sangen kivalta. On yllättävän viihdyttävää bongailla vain paperilla eläneitä Zaku-variantteja ja viittauksia wanhoihin hyviin sarjoihin. Ei kukaan jaksa keksiä taas uutta maailmankolkkaa, jota räjäytellä, kun voidaan käydä pistämässä Dakar tai Torrington taas kerran paskaksi. Samoin on ihan turhaa keksiä nimeä taas yhdelle Liittovaltion tukialukselle, kun voidaan kaivaa Nahel Argama Gundam ZZ:sta tai Ra Cailum Char’s Counterattackista. Ja Ra Cailumia totta kai komentaa vanha kunnon simputtaja, kapteeni Bright Noa!
Voiko Unicornia sitten suositella kenellekään?
Kuten todettua, Gundam Unicorn on suunnattu laserin lailla puhtaasti vanhoille robottiparroille. Silkka Gundampornon taso varmistaa sen, että Universal Century -fanit ovat kuin kotonaan. Ummikoille sarja tarjoilee puolestaan ison pläjäyksen laadukasta silmä- ja korvakarkkia. Mutta kuten Break Blade aiemmin, myös Unicorn on sisältä pelkkää silkkoa, jonka ottamista vakavasti en voi hyvällä omallatunnolla suositella oikein kenellekään. Vakavaa liiketoimintaa -asenteen sijaan suosittelenkin Unicornin nauttimista oluen, sipsien ja Gundamia perusteellisesti tuntevien kavereiden kanssa.
Kannattaa muuten lukea Touniksen blogia, se katsoo tällä hetkellä vuoden parasta animesarjaa.
